25 vuotta raittiina, enkä tunne mitään

Muistan ensimmäisen kokoukseni. Se ei ollut vapaaehtoista (yllätys), ja saavuin sinne hieman humalassa. Sanon hieman, mutta se oli enemmän kuin hieman. Se oli silti raitistavaa, kun jouduin istumaan takana kittaamassa paskan, ikeniin asti poroja jättävän kahvin, toivoen, että se peittäisi sen, että olin juonut alle tunti sitten. Luulisi kahvin peittävän hajun tai ainakin sen minun ”tietoisuuteni”, että haisin, mutta röyhtäilin jatkuvasti, ja – toisin kuin pieru ahtaassa hississä – jokainen kääntyvä pää tiesi täsmälleen, mistä tuttu haju tuli. Mutta eksyn aiheesta. Palataanpa hieman taaksepäin.

Varoitus: miehiä juomassa töissä

Tässä vaiheessa elämääni ystäväni ja perheeni tiesivät, että minulla oli juomisongelma. En käynyt suihkussa, en siivonnut, ja join, paljon, koko päivän, koko yön. Sammuisin – ihan totta – olohuoneen sohvalle 12 unssin tölkki kädessä. Sammuneena. Liikkumatta. Ja käteni piti olutta pystyssä. Kämppikseni olivat aina varuillaan ja yrittivät ravistaa minut hereille, mutta heidän yllätyksekseen en koskaan kaatanut sohvalle enkä edes matolle. Harvoin heräsin, ja kun tunnistin, missä olin, liikutin tietämättäni kättäni ja kaadoin, mutta se oli näky. Sain sillä helposti oikeuden olla Alkoholinkäyttöhäiriön keulakuva – voin yhä kuvitella, millaiset isot, punaiset kirjaimet pidätyskuvassani olisivat olleet: alkoholistin varoitusmerkit… sen sijaan, että olisimme kohdelleet sitä sellaisena: hauskana anekdoottina seuraavana aamuna.

Joka tapauksessa autoni oli rikki. Jossain vaiheessa kivi lensi öljysäiliön läpi (siinä taisi olla mekaanikon versio). Sanoi, ettei se ollut minun vikani, mutta voisin tuhlata pari tonnia korjaukseen (mitä minulla ei ollut) tai myydä sen osiksi, joten tein niin. Hauska fakta: sillä summalla, jolla sen myin, olisin voinut korjata sen.

Eli ilman autoa ja ilman keinoa hankkia uutta heti (eikä ketään kimppakyytiin, koska asuin keskellä ei-mitään) minulla oli yksi vaihtoehto: joukkoliikenne. Etelä-Kalifornian joukkoliikenne ei ole kummoista. Päästäkseni töihin ajoissa minun piti kulkea 3 eri bussilla hankaline vaihto-odotuksineen, eli minun piti herätä ja olla bussipysäkillä 3 tuntia ennen vuoroani. Siihen aikaan aikani ei ollut paljoa arvoista, ja ajattelin säästäväni rahaa, kun en voisi ostaa verkosta tai ruokakaupasta. Lisäksi pidän kirjoista, istun ja luen, tästähän tulee hienoa.

Mutta vasta kolmannella kello kuuden matkalla tajusin yhtäkkiä ja rajusti, etten ajanut. Sitä paitsi olisin poissa pelistä 3 tuntia. Ajatus iski, kun olin lähdössä asunnosta. Menin jääkaapille ja löysin kaksi avaamatonta olutta. Nappasin muovipussin – mitä bussikuski siitä oikeasti välittäisi? – ja lähdin ovesta. Join ensimmäisen bussipysäkillä odottaessani reilusti myöhässä olevaa kyytiä, ja olin hieman paranoidi, etten pääsisi juomisesta kuiville. Mutta kun bussi saapui ja olin helvetin turhautunut ja kaikki näyttivät kuumilta ja onnettomilta, join toisen (en aivan huomaamattomasti) ja yhtäkkiä turhautuminen ja mielipaha suli pois. Olin peloton.

Turha sanoakin, että viidenteen päivään mennessä minulla oli termospullo täynnä viskiä. Tietenkin ripustin teepussin lappusen ulkopuolelle karkottaakseni epäilyt. Ja niin alkoi yhä ilmeisempi ja rasittavampi syöksykierre tauottomaan juomiseen. Ei kestänyt kauan, ennen kuin menetin työni (jäi tarpeeksi vuoroja väliin bussin missaamisen takia, joskus myöhään heräämisen, mutta useammin sen takia, että juoksin viinakauppaan tankkaamaan etukäteen), ja kiitospäivään mennessä järjestettiin eräänlainen interventio.

Humalakaappaus AA:han

Olin muutaman oluen verran sisällä, kun ihmiset kehottivat minua toistuvasti hakemaan apua. En ollut vielä humalassa, joten sivuutin heidät. Mutta yksi ystävistäni (vilpittömästi, oikea ystävä) paini minut käytännössä maahan ja heitti autoonsa. Olin todella vihainen, mutta myös hieman ymmälläni. Hän sanoi vievänsä minut kokoukseen, mutta en saanut päähäni, että hän oikeasti teki sen. Haukuin häntä. Potkin tuulilasia muutaman kerran, mutta en halunnut rikkoa sitä, halusin vain ärsyttää hänet luovuttamaan – en voinut uskoa, että hän välittäisi tarpeeksi, mutta hän välitti. Kämppikseni eivät ole pahoja tyyppejä, mutta he ottivat kuvia minusta sammuneena olut kädessä. Tämä ystävä sen sijaan ei sivuuttanut ongelmaa. Hän puhui niin rauhallisesti ja harkitusti, vaikka poskilla oli kyyneleitä. Hän kertoi, ettei saanut nukuttua tietäen, että asuin asunnossa, jonka parvekkeelta oli reilusti neljän kerroksen pudotus, ja olin useaan otteeseen sanonut olevani valmis heittäytymään yli. Hän ei voinut enää nähdä painajaisia siitä, että olisin ampunut pääni irti, tietäen, että hän olisi voinut tehdä jotain auttaakseen.

Hän käveli kanssani etuovelle ja sanoi odottavansa heti ulkona, kun se olisi ohi. Kun astuin sisään, yläkerta oli tyhjä ja alakerrasta kuului juttelua. Harkitsin jäädä ylös ja teeskennellä käyneeni, mutta odotin yläkerrassa 10 minuuttia, kunnes kyllästyin ja seurasin ystävällistä pariskuntaa alas. Kun löysin kahvin, puuskahdin mielessäni ”tästäkö AA:ssa oikeasti on kyse, paskan kahvin myymisestä”, mutta kun selvisi, että se oli ilmaista, hörpin mielelläni ajatellen, että vedätän järjestelmää. Kuulemani juttelu taisi olla kokousta edeltävää hälinää. Löntystelin sisään ja istuin taakse. 5 minuutissa huone täyttyi ihmisistä. Reilut 40, takaseinän vieressä seisten.

Kuusi vierasta istui luokan etuosassa. He olivat helposti monimuotoisin ihmisjoukko, jonka olen nähnyt rivissä, ei vain etnisyyden ja koon vaan myös iän ja pukeutumistyylin puolesta. Tuntui kuin katsoisin poliittisesti korrektin poliisin versiota tilannekomedian näyttelijöistä. Ymmärsin nopeasti, että kukin heistä pitäisi puheen heidän raittiusvuosipäivästään. Kolme heistä täytti yhden vuoden, yksi oli täyttämässä toista kertaa yhtä vuotta, toinen juhli toista vuottaan, ja viimeinen juhli 25. raitista vuottaan.

25 vuotta ilman juomaa? Ei edes kulautusta? Ja hän käy yhä kokouksissa? Miksei hän jo kirjoita kirjaa?! Mutta ajatukseni vaienivat, kun he aloittivat tarinansa.

En tiedä, kuinka pitkä tämä kokous oli. En seurannut, milloin minut jätettiin, enkä milloin lähdin – enkä ollut kiireessä – mutta nämä tarinat olivat pitkiä ja niin oudosti sekä ainutlaatuisia että tuttuja. Tuntui siltä, että kukin puhui tuntikausia, harjoittelematta, ilman käsikirjoitusta, mutta silti selkeästi ja napakasti. 25 vuoden konkari oli neljäntenä, ja odotin pidättäen hengitystä.

Yllätyksekseni hän puhui kaiken kaikkiaan 3 minuuttia – jos sitäkään. Hän nosti nappinsa, sanoi olevansa kiitollinen yhteisölle ja iloinen saadessaan yhä auttaa muita. Hän näytti siltä, että puhe oli siinä, mutta hän taisi lukea huonetta, koska lisäsi vastahakoisesti: ”Tiedättehän, monet ystävät ovat sanoneet minulle: ’vau, 25 vuotta, sehän on neljännesvuosisata, miltä se tuntuu?’ mutta En tunne mitään 25 vuodesta.” Jos olisin ollut vähemmän ällistynyt siitä, kuinka kauan tämä tyyppi on ollut raittiina, olisin irvaillut sille, että hän piti 25:tä pikkujuttuna, mutta sitten hän jatkoi: ”Kuulkaa, viime vuonna oli 24. vuoteni, ja sillä oli merkitystä. Minulle 24 on aina ollut se iso luku, koska kyse on 24 tunnin kamppailusta. 25 vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta se voi kadota sekunnissa. Olen siis kiitollinen uudesta raittiista vuodesta, mutta keskityn pysymään raittiina tänään.”

Leukani loksahti.

25 vuotta raittiina ei merkitse, tämä päivä merkitsee

Kun kokous päättyi, autoin viemään kokoontaitettavat tuolit pois ja halusin puhua siitä, mitä juuri tapahtui, mutta ihmiset kerääntyivät nopeasti omiin porukoihinsa. Tunsin yhteenkuuluvuutta, mutta ahdistukseni sanoi, etten kuulunut joukkoon. Tunsin kuilun. Tunsin pelkoa. Halusin mennä ulos kertomaan ystävälleni hauskoista anekdooteista, mutta halusin myös halata häntä, itkeä ja pyytää anteeksi… mutta sitten halusin myös piiloutua pensaisiin kylmässä, kuin se kätkisi häpeäni. Enkä voinut antaa vilpitöntä halausta, koska mitä väliä sillä olisi, jos hän ei uskoisi minua. En voinut julistaa itseäni edes tunnin raittiiksi, olin yhä kännissä. En voinut uskoa, että olin päätynyt tähän; että näin pitkälle oli tultu.

Kun sitten menin ulos, halasin häntä silti. Sanoin ”kiitos”, vaikka kuulostin kai hieman liian muodolliselta. Lupasin palata. Pidin sen lupauksen. Pidin sen lupauksen sata kertaa uudestaan.

Kun kaikki on sanottu ja tehty. En väitä – enkä se vanha paska väitä – etteikö 25 vuotta olisi saavutus. Se on. Mutta 25 vuodesta tekee uskomattoman se, että siihen sisältyy 9 125 peräkkäistä päivää; 219 000 tuntia putkeen. Vertailun vuoksi: en olisi kestänyt kaksituntista elokuvaa raittiina.

Odotan päivää, jolloin olen ollut raittiina 25 vuotta ja voin muistuttaa pakotettua yleisöä, ettei sillä ole merkitystä, jos joisin tänään. Toki, jos koskaan pääsen sinne, minun on keskityttävä tähän hetkeen.