Huumeriippuvuus ja välitön mielihyvä

Moni ihmettelee, miksi riippuvaiset eivät voi vain ”lopettaa”. Kun alkoholiriippuvainen herää lamauttavaan krapulaan tai huumeriippuvuus vie ihmisen sairaalaan, monet ystävät ja perheenjäsenet tarttuvat tilaisuuteen ja järjestävät väliintulon… ja pettyvät sitten, kun riippuvainen palaa päihteiden väärinkäyttöön.

Riippuvaiset tietävät, mihin tapa johtaa, mutta eivät silti pysty sanomaan ”nyt riittää” tai edes poistumaan houkuttelevasta tilanteesta, jonka tietävät päättyvän huonosti. Syy ei ole (tai on harvoin) epäkunnioitusta lähipiiriä kohtaan, vaan mielen epätasapaino.

Kaksoisprosessiaivot

Aivoissamme on kaksi osaa, jotka – useimmilla ihmisillä – toimivat sopusoinnussa kokonaishyvinvoinnin eteen: tietoinen ja tiedostamaton, harkittu ja automaattinen, itsehillitty ja impulsiivinen. Toimiakseen tarvitset molempia. Esimerkiksi kauppaan ajaminen (sen sijaan, että pysähtyisi pikaruokaan) on itsehillitty teko, joka tulee edullisemmaksi, mutta aivojen impulsiivinen luonne auttaa välttämään kolarin, kun joku kaartaa kaistallesi. Tästä nousee esiin toinenkin seikka: aivojen impulsiivinen osa toimii melko vaivattomasti, kun taas hallittu osa vaatii analyysia ja aikaa.

Näiden kahden aivojen osan pitäisi toimia yhdessä lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden arvioimiseksi, mutta riippuvaisella toinen osa istuu ratin takana ja jyrää toisen. Siksi kamalat krapulat ja sairaalajaksot eivät aina riitä saamaan riippuvaista vain ”lopettamaan”. Kun huume antaa niin välittömän hyödyn, pitkän aikavälin seurauksia ei käsitellä. Jos asiaa miettii, tämä selittää myös sen, miksi ilman riippuvuutta elävä voi ottaa oluen tai kaksi ja olla tyytyväinen, mutta riippuvainen ei. Ilman riippuvuutta elävä tunnistaa, montako olutta voi ottaa ennen kuin pitää miettiä sivuvaikutuksia, juoda lasillinen vettä tai lopettaa. Se on kuitenkin pitkän aikavälin ajattelua. Riippuvainen ei mieti, riittävätkö juomat tai miltä olo tuntuu huomenna. Riippuvainen miettii kädessään olevaa lasia, ja sen täyttäminen on niin pitkälle tulevaisuuteen kuin hän näkee.

Lisäksi impulsiivisuudesta tulee pakonomaista, kun erilaiset tilanteet alkavat laukaista mielihaluja. On selvää, että riippuvaisen olisi vaikea juoda runsaasti, jos alkoholia ei ole saatavilla, esimerkiksi eläintarhassa tai Disneylandissa, mutta huumeiden etsimiseen ajaa pakonomainen tarve. Erilaiset laukaisijat (keskustelunaihe, tapahtuma, TV-ohjelma jne.) muistuttavat riippuvaista huumeesta ja saavat hänet tavoittelemaan sitä. Toipuvat riippuvaiset tuntevat tämän liiankin hyvin: se, ettei huumetta käytä, ei tarkoita, etteikö se yhä hallitsisi.

Jotta voisit toipua ja pysyä raittiina, sinun on palautettava tasapaino kahden aivo-osasi välille tai, kuten Daniel Kahneman sitä kutsuu, kaksoisprosesseihin. Impulsiivisuutta on hillittävä ja itsehillintää vahvistettava.

Daniel Kahneman voi auttaa sinua pysymään raittiina

Daniel Kahneman on taloustieteen Nobel-palkinnon voittaja (2002), ja hän kirjoitti laajasti aivojemme kahdesta puoliskosta (yhdessä tutkimuskumppaninsa Amos Tverskyn kanssa). Kaksikon tutkimuksen vaikutuksesta kertoo se, että New York Timesin kolumnisti David Brooks piti heitä ”mielen Lewisinä ja Clarkina” (New York Times, 2011).

Kahnemanin tutkimuksissa hän teki lukuisia kokeita ihmisen onnellisuuden mittaamiseksi ja havaitsi selkeän eron ”elettyn” hyvinvoinnin ja ”muistetun” hyvinvoinnin välillä. Hän nimesi tämän huippu–loppu-säännöksi. Ajatus on, että ihmiset muistavat kokemuksen sen huipun (voimakkaimman kohdan) ja lopun perusteella, eivät kaikkien hetkien summana tai keskiarvona.

Hän mittasi tätä altistamalla kaksi ryhmää kivuliaille paksusuolen tähystyksille (kyllä, ihan oikeasti). Molemmat kokivat saman määrän kipua, mutta toinen ryhmä sai tutkimuksen lopuksi vielä lisäepämukavuutta (ei ”kipua”, vaan epämukavuutta – tähystin jätettiin paikoilleen vielä 3 minuutiksi). Yllättäen Kahneman havaitsi, että toisen ryhmän jäsenet muistivat kokemuksen myönteisemmin kuin ensimmäisen. Hän päätteli, että ryhmän A kokemus päättyi kivun huippuun, kun taas ryhmän B ”kipua” tasoitti epämukava mutta ei-kivulias lopetus.

Tämä voi selittää, miksi osa riippuvaisista palaa mielihuumeeseensa ja toiset aloittavat toipumismatkan erityisen pahan tripin jälkeen. Sairaalassa heräävät eivät välttämättä yhdistä näitä kahta tilannetta toisiinsa ja muistavat siksi tapahtuman sen huipun ja oman lopputuloksensa perusteella. Jos huippu oli hyvä ja lopetus oli hyvä (ennen muistinmenetystä), riippuvainen palaa tietenkin huumeeseen sairaalasta huolimatta. Aivot tallensivat tapahtuman ja muistavat sen myönteisesti. Ne, jotka pysyivät riittävän tietoisina viimeisimmän huume- tai juomakauden aikana kokeakseen seuraukset, pystyvät näkemään ongelman, koska he muistavat kokemuksen pahimmillaan sen päättyessä.

Huippu–loppu-sääntö selittää myös sen, miksi osa ihmisistä ajattelee (ja osa tarvitsee), että riippuvaisen on osuttava ”pohjaan” ennen avun hakemista. Jos viimeinen muistettu kokemus on tarpeeksi huono, nämä ihmiset saattavat uskoa, että se riittää ohjaamaan uudelle polulle.

Puhtaana ja raittiina pysyminen

Jos muistelet viimeistä kertaa, kun käytit huumeita, ja muistat, miten kamalalta olo tuntui, se on hyvä. Se auttaa pitämään kiinni tunteesta ja lisää todennäköisyyttä pysyä erossa. Jos sen sijaan muistelet viimeistä huumekertaa myönteisesti, muista, ettet kokoa tarinaa kokonaisuudessaan. Kun tiedät, miten muistisi toimii, yritä nähdä kokonaisuus ja ajatella pitkää aikaväliä, jotta juomisen impulssi ei voita.

Tämä on epäilemättä iso syy siihen, miksi riippuvaiset jäävät koukkuun varhain eivätkä pääse irti. Niin monet huumeet tuottavat huippukokemuksen… ja muistinmenetyksen ennen kuin asiat muuttuvat pahoiksi. Siksi huippu–loppu-sääntö ruokkii impulssejasi. Paras asia, jonka voit tästä eteenpäin tehdä, on viedä tämä tieto mukanasi. Muista, mitä aivosi tekevät, kumpi prosessi on käynnissä, ja yritä antaa sen estää sinua tekemästä päätöksiä, joita kadut.